Lopullisesti raittiiksi?

Matkaa puolen vuoden raittiustavoitteesta on taittunut nyt reilu kolmannes, 66 päivää.
Huomaan nyt yhä paremmin täydellisen tipattomuuden edut. Minulla on energiaa enemmän kuin pitkään aikaan ja jaksan tehdä töitäkin nyt paremmin keskittyneenä. Aivan kuin yöunieni tarvekin olisi vähentynyt jonkin verran.
Ne kolme tölkkiä olutta makaavat edelleen jääkaapissa koskemattomina. Tekisi mieli viedä ne jollekin lahjaksi, etteivät veisi tilaa ruoilta.
Ruoista olen nauttinut niiden itsensä vuoksi. Hiljattain pääsin mukavaan ruokapöytään, jossa oli maukkaita ruokia. Jossain normaalissa tilanteessa olisin juhlistanut iltaa tilaamalla juomaksi lasillisen hyvää viiniä. Nyt jätin väliin ja tyydyin veteen.
Minulle on tarjottu parissakin paikassa viiniä, josta olen kieltäytynyt. Olutta, josta olen kerran valinnut alkoholittoman vaihtoehdon. Minulle on työnnetty käteen ilmainen drinkkilippu, jolla olen ostanut kevytkokiksen.
Elämä tuntuu jo aidolta ja helpolta näin alkoholittomana.
Tulevalla viikolla menee kymmenen viikkoa rikki. Se on jo jotain. Mutta mitä niitä laskemaan. Voi olla, että reilun 180 päivän jälkeen jätän laskemisen kokonaan.
En ole enää lainkaan varma haluanko koskea alkoholiin puolen vuoden tipattomuuden jälkeenkään.

Kahdeksan viikkoa

Aika kuluu nopeasti. Olen ollut ilman alkoholia jo kahdeksan viikkoa. Ensi viikolla menee rikki kahden kuukauden raja. Edelleenkään ei tunnu missään. Ehkä vielä vähemmän kuin aikaisemmin. Parissa tilanteessa olisin voinut ottaa lasin viiniä ruuan kanssa, mutta en ottanut. Ajatus meni ohi nopeammin kuin tulikaan.
En muista montaa näin pitkää taukoa sen jälkeen, kun join ensimmäisen humalani, pöhnäni tai mikä lie se silloin olikaan. Ensimmäisen ja toisen humalan välillä oli yli neljä kuukautta. Toisen ja kolmannen toiset neljä. Sen jälkeen maistelu on ollut tasaisempaa. Joitain 6-7 viikon jaksoja muistan, mutta en yhtään puolivuotista.
Nähtävä tämä on.
Näin eräänä päivänä bussissa nuoria pullojen kanssa. En tiedä miksi osalla nuorista on alkoholia ihannoiva ja jopa romantisoiva asenne. Ehkä se on uutuudenviehätystä. Tai ehkä päissään on aluksi kiva olla, myöhemminkin.
Kauan sitten nuorena muistan yhden tutun kaverin puhuneen tyytyväisenä tulevan viikonlopun ajanvietteestä. Oli tilannut pari pulloa kirkasta. Kertoi olevansa sen jälkeen sekaisin kuin seinäkello. Seuraavalla viikolla muisteli olleensa ihan sekaisin.
Nuorempana olin itsekin humalahakuisempi kuin myöhemmällä aikuisiällä. Ei olisi silti tullut mieleenkään sanoa tuollaisia tavoitteita ääneen. En minä edes sellaisia tavoitteita tiedostanut.
Yksi samalla luokalla ollut luetteli ysiluokkalaisena ison liudan jo juomiaan viinalajeja. Niitä taisi olla lähemmäs viisikymmentä. Opettajakin totesi, että "kyllä siinä on aika monta lajia joo". Poika, pahimmasta mahdollisesta kuviteltavasta päästä persoonaltaan muutenkin, totesi koulun viimeisinä kuukausina "dokaavansa koulun loputtua joka päivä".
Näin todennäköisesti tapahtui. Todennäköisesti hän sekosi myös muihin aineisiin.
Romantiikkaa hänen elämäänsä ei tullut, rappiota senkin edestä. Hän on nyt kuollut.

Raittiuden siedettävä keveys

Kävin eilen hieman kaljoittelemassa. Join kuppilassa kaverin kanssa olutta. Itse neljä tai viisi pullollista. Alkoholitonta kaikki.
Erona normaaliin iltaan oli, etten tullut kotiin humalassa. Saatoin kotiin tultuani vielä tehdä muutamia kesken jääneitä askareita ilman tasapaino-ongelmia. Sitä paitsi juttuseura oli mitä mainiointa ilman, että alkoholilla oli puoleltani mitään tekemistä illanvieton kanssa. Kaverikin tuntui useammasta tuopista huolimatta pysyvän melkein selväpäisenä. Oliko seurallani vaikutusta? Ehkä.
Tänään olen ollut tipattomalla 45 päivää, neljänneksen 180 päivän tavoitteestani. Tai melkein, jos tavoitteeksi lasketaan tasan puoli vuotta.
Ei tunnu missään. Yhä enemmän tuntuu siltä kuin tipattomuus olisi tasoittanut tiettyjä asioita. Minulla ei ole nyt koskaan krapulaa, ei koskaan alkoholin käyttöön liittyvää morkkista. Huono olo voi johtua flunssasta, väsymyksestä tai muista asioista, mutta ei alkoholista.
Aivan viime päivinä tunnen oloni keventyneen. En tiedä onko minulta lähtenyt pari kiloa vai onko keveneminen tapahtunut vain mielessäni. Enää en joudu kovasti selittelemään raittiuttani. Voin käydä ystävien ja tuttujen kanssa eri paikoissa, joissa he nauttivat alkoholia, mutta minä en. Tilanne on alkuepäilyjen jälkeen luonnollistunut.
Eilen huomasin itsessäni myös muun muutoksen. Ehkä se on jonkinlainen itseluottamuksen lisääntyminen, jota ei häiritse morkkis ja menneiden alkoholitilanteiden häpeään liittyvä muisteleminen. Kokonaisuus, joka vaikuttaa yleiseen oloon ja itsetuntoon.
Nyt tuntuu siltä kuin voisin tehdä tiettyjä alkoholipäissä tehtyjä pientä rohkeutta vaativia, mutta hyviä asioita selvin päin. En ole eläissäni tarvinnut varsinaisia rohkaisuryyppyjä. Näinä päivinä tuntuu, että tarvitsisin niitä tällä hetkellä ajatuksissani vähemmän kuin koskaan.

Uuden vuoden muisto

Yksi uuden vuoden muistoistani on ylitse muiden. Olin silloin alaikäinen, ehkä 16-vuotias. Olin jostain hommannut itselleni pullollisen minttusuklaata, vahvaa juomasekoitusta. Se oli öklömakeaa, mutta meni helposti alas. Muistan jonkun pitkän huikan melkein tuoneen oksennuksen kurkkuuni.
Join sitä metsäkaistaleella ennen talvista ulkoilmakonserttia ja tungin takaisin povariin.
Konserttialueella paukkui pakkanen ja törmäsin koulusta tuttuihin tyttöihin. Näillä oli avoimesti käsissään kaljapullot. Jostain syystä minäkin nappasin oman pulloni esiin.
Muutamassa sekunnissa partasuinen järjestysmies nappasi niskasta kiinni. Yhdenkään tytön kaljapulloihin hän kiinnittänyt mitään huomiota vaan raahasi minut poliisimaijan luokse, jätti sinne naiskonstaapelin jututettavaksi.
Näin maijan sisällä liudan jo takavarikoituja pulloja.
Naiskonstaapeli jututti lyhyesti. Olenko humalassa. En pahasti, ilmoitin. Kysyi, pystynkö kävelemään. Nyökkäsin, että pystyisin. Ilmoitti, että voisin mennä. Käski mennä bussille ja suoraan kotiin.
Kävelin bussipysäkille päin. Näinkö siinä kävi? Melkein illan alussa?
Sinä iltana en matkannut kotiin vaan kaupungin ydinkeskustaan. Näin siellä tuttuja. Sain muutamalta huikat kaljapulloista. Menin öisellä bussilla kotiin.
Ei minulla jäänyt sen illan juhlimisesta mitään järkevää muistoihin. Mutta siitä elämäni suurin piirtein ainoasta kosketuksesta virkavallan kanssa kyllä jäi.
Nuorelle pojalle se oli hetken häpeä. On kai hieman vieläkin, vaikka naama on aikuistuessa muuttunut ja aikaa kulunut yli 20 vuotta. Eivätkä ottaneet edes nimeä ylös.